keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Työttömän kohtelusta

Suomessa työvoimapalvelulaissa (10 c §) puhutaan ”oikeudesta” työnhakusuunnitelmaan. Oikeudesta puhuminen menettää kuitenkin pohjan, koska työtön ei voi kieltäytyä mainitusta yhteistyöstä ilman vahingollisia seuraamuksia itselleen. Oikeudet osoittautuvat mm. työttömyysturvan katkaisemisen myötä velvoitteiksi. Puhutaan työnhakijan ’laiminlyönneistä’. Pakkoyhteistyö ei mielestäni kuitenkaan kuulu sivistysvaltioon. Työttömien syyllistäminen, simputtaminen, keinotekoinen työttömyysturvan piiristä poistaminen ja etuuksien katkaisulla uhkailu ovat ihmisoikeusrikoksia. Pakollisuuden on lisäksi osoitettu olevan tehoton keino ilmoitettuun tavoitteeseen, ihmisten aktivointiin työnhaussa ja ammattitaidon parantamiseen. ’Kuntoutukseen’ velvoittamisen vaarat Kuntottavan työllistämisen perustelu, syrjäytymisen ehkäiseminen, on valheellinen. Työsopimuslain ulkopuolelle alistetut saavat loppuiäkseen leiman, joka varmistaa työttömän lopullisen syrjäytymisen. Koska heidän osallisuutensa tuotannon tuloksista ei perustu tuotantoon osallistumiseen, vaan ihmisarvoa loukkaavaan sosiaalipoliittiseen tulosiirtoon, työtön syrjäytyy sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Se että kuntoutettavilla on toisensa, on sekä sosiologiselta että psykologiselta kannalta katsoen laiha lohtu. Sosiaalisesta vuorovaikutuksesta -yhteiskunnasta- syrjäytetyn työttömän persoonallisuus repeää. Hänen kyvyttömyytensä toteuttaa itsenäisesti arvojärjestelmäänsä vaarannetaan. Työttömyys onkin eräs pahimmista rikoksista ihmisenä olemisen oikeutta kohtaan, aiheuttaen myös yhteiskunnallista levottomuutta muun muassa rikollisuuden kasvulla. Kapitalismi on kuvattujen seurausten aiheuttaja. Objektiivinen tosiasia on, että työttömyys ei johdu työttömän sielunmaisemasta, vaan kapitalistisesta talousjärjestelmästä. Työttömyyden aiheuttajana on liian vapaana jylläävä pääoma, jolle on maksettava korkoa. Näin aiheutetaan yritysten pääomakustannusten kasvaminen ja palkkatyölle maksettavan osuuden laskeminen. Yksityiseen omistusoikeuteen perustuva yhteiskunnallinen tuotanto ei kykene työllistämään -elättämään- kansalaisiaan. Mutta onko pakkotyöstä koskaan virallisesti valitettu? Ei ole ensimmäinen kerta kun työtön on tehnyt valituksen oikeuksiensa rikkomisesta, koskien kiristämistä/pakottamista työhön. Vuonna 2005 Lidwina Schuitemaker Hollannista teki valituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Hänet haluttiin velvoittaa ”hänelle sopivaksi arvioituun” työhön etuuksien heikentämisen uhalla. Tässäkään tapauksessa ei ole ensimmäinen kerta, kun valtiovalta käyttää pakottamisen välineenä esim. työttömyysturvan katkaisemista. Paikallishallinto ei nähnyt työttömän olevan oikeutettu valittamaan ’ilmoituskirjeestä’. Ilmoitusluontoiseen asiaan ei voinut puuttua. Lakihan lisäksi sanoi, että iältään 18 ja 65 -vuotiaat olivat velvoitettuja vastaanottamaan työtä vastineeksi etuuksistaan. Laissa myönnettiin, että työtön joka ei kyennyt muuten toimeentuloaan varmistamaan, oli oikeutettu taloudelliseen tukeen, jota valtiot ovat ihmisoikeussopimuksen mukaisesti velvoitetut työttömälle antamaan. Entäpä ihmisoikeustuomioistuin? Schuitemaker ilmoitti, että hän oli Euroopan ihmisoikeussopimuksen neljännen artiklan toisen pykälän uhri. 4 artikla Orjuuden ja pakkotyön kielto, kohdassa kaksi sanotaan, että ”Ketään ei saa vaatia tekemään pakkotyötä tai muuta pakollista työtä.” Tätähän Suomessakin toteutettava sanktio-järjestelmä edustaa. Oikeus ei havainnut valittajan etuuksien heikentyneen työstä kieltäytymisen johdosta. Ehkä syynä oli, että hakija teki valituksen jo kuukauden sisällä työvelvoitus -ilmoituksen saapumisesta. Mikä olikin sitten syy etuuksien säilymiseen -huolimatta heikennysuhkauksista- oikeus ei nähnyt hakemusta ’hyväksyttävänä’. Alla olevasta linkistä voivat englannin kielen hallitsevat lukea asiasta tarkemmin. Suomi Strasbourgiin – Työtön vs. Suomi Suomessa etuuksien leikkausta toteutetaan ahkerasti, joten olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin päätökseen ihmisoikeustuomioistuin olisi pakotettu tilanteessa, jossa valittajan oikeuksia konkreettisesti heikennetään. Oikeushan antoi aiemmin selvästi ymmärtää, että toimenpiteisiin oltaisiin ryhdytty, jos valittajan etuudet olisivat heikentyneet työstä kieltäytymisen johdosta. Tätä odotellessa ja lämpöistä kesää toivoessa… Liitteet: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-99039#{%22itemid%22:[%22001-99039%22]} http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1999/19990063 http://sosialisminkupla.blogspot.fi/2014/02/5_1.html

Yhteinen asiamme

Kun aiemmin painotettiin pyrkimyksiä saada työntekijät ja työttömät kinastelemaan keskenään, niin nykyisin voi havaita tavoiteltavan lisäksi kunnan ja heikosti toimeentulevien ihmisten välien tulehtumista. Yhteiskunnalliset muutokset ovat menossa väärään suuntaan, jos palvelut kohdistuvat yksityistämisen toimesta jatkossa suuriin kaupunkeihin. Toimeentulon tasosta ja toimenkuvasta riippumatta ihmisten tulisi tuoda äänensä yhdessä esiin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Heillä joilla on taloudellinen valta, on todellinen valta. Meidän mahdollisuutemme vaikuttaa talousrakenteisiin – valta vaikuttaa meitä koskeviin päätöksiin – työpaikalla tai arjessa, on estetty. Silloin kun koko kansa pääsee osalliseksi päätöksenteosta, voimme todella kokea yhteiskunnan päämäärät omiksemme. Epämiellyttävä vieraantumisen tunne kaikesta ympäröivästä saa meidät epätoivoisina etsimään tarkoitusta metafyysisestä ja yhdenmukaisuudesta, näin aiheuttaen yksilöllisyytemme menetyksen. Juuri tämä vieraantuminen on yksi hallitseva osa kapitalistista talousjärjestelmää, järjestelmää, joka ei vastaa meidän pyrkimyksiämme. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä ihminen on rakenteiden orja. Erich Fromm (1900-1980) oli kansainvälisesti arvostettu saksalais-amerikkalainen psykoanalyyttisen opin kehittäjä, humanistifilosofi, sosialisti sekä tietokirjailija. Frommin mukaan ihmisen etsiessä poispääsyä epämiellyttävistä tuntemuksistaan hänelle jää kaksi vaihtoehtoa: joko hän alistuu ja omaksuu minän ulkopuolisia arvoja ja oman yksilöllisyytensä ylittäviä päämääriä tai hän pyrkii välittömään suhteeseen toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Alistuminen ei pelasta ihmistä tästä negatiivisen vapauden esiin tuomasta ongelmasta, vaan alistuminen on luopumista yksilöllisestä minästä ja siten myös vapaudesta. Kamppailu ylikansallista pääomaa ja talouden suuromistajien päätösvaltaa vastaan on yhteinen tehtävämme. Asennekulttuuri jota kapitalismi syöttää meille, että palkkariiston alla työtätekevät olisivat tulojen mukaan eroteltavissa toisistaan, ja että joku meistä olisi toista huonompi, on murennettava. Vaatimukset demokratiasta tulee ulottaa välittömästi talouden piiriin. Yksikin ääni kuuluu lujemmin kuin kymmenentuhannen hiljaa olevan, sanoi jo aikoinaan keisari Napoleon. Tiheään tahtiin eri arvostetut tutkivat tahot tuovat esille, että valtion velka on keskitasoa Euroopan mittakaavassa ja valtion saatavat ovat mittavat. Rahasta ei ole pula, kansan edun mukaisesta poliittisesta tahdosta puolestaan on huutava pula. Valtion tuet kunnilta riistettyään päättävät tahot voivat osoittaa sortuvia kunnallisia palveluja sormellaan ja sanoa että vain yksityistäminen toimii. Tälläisillä yksinkertaistavilla, lyhytnäköisillä toimilla varmistetaan yhtiöiden voitot ilman työllistävää vaikutusta. Vastavoimana olemme me, Suomen kansalaiset. Meidän tulee tukea toisiamme ja ammattiliittoja tavoiteltaessa oikeudenmukaista hyvinvointivaltiota, jossa myös taloudellinen demokratia kukoistaa.

Mihin rikkaita tarvitaan?

RIKKAAT laittavat vaivalla hankkimansa omaisuutensa meidän hyväksemme eteenpäin sijoittamalla ja luomalla työpaikkoja – tämä on kenties yleisin puolustuspuhe oikeiston taholta varakkaiden verottamista vastaan. Puhumattakaan siitä sosialistisesta ajatuksesta, että kansalaiset johtaisivat yhteiskuntaa itsenäisesti, ilman kapitalisteja. Mutta onko ”heidän” rahansa ensinkään heidän? Ja tarvitsemmeko todella rikkaita pitämään taloutta yllä? Ensin lienee oleellista tarkentaa, mitä tarkoittaa olla ”rikas”. Porsaita ovat he kaikki Muutama vuosi takaperin, eräs onneton Yhdysvaltain kansallisen komitean puheenjohtaja Michael Steele omasi tarpeeksi röyhkeyttä sanoakseen, että miljoonan dollarin (934 863 euroa) palkka ei ole paljon rahaa. Verojen jälkeen, tottakai, tämä väki vie kotiin vain 600,000 dollaria ja hilut päälle joka vuosi. Kuinkahan he pärjäävät? Todellisuus on, että vain murto-osa yhdestä prosentista koko väestöstä ”tekee” niin paljon rahaa. Marxilaisille tosin se, kuinka paljon joku tienaa, ei ole yhtä tärkeää kuin se, kuinka hän sen tienaa. Kansakunnan riisto Nämä suurten yritysten omistajat ja yhtiöiden johtajat voivat tienata miljoonia miljoonien jälkeen, yksinkertaisesti koska he ovat asemassa ostaakseen kaikkien tarjolla olevien työläisten työvoiman — tarjoutuen maksamaan heille palkkaa. Useimmat työntekijät eivät ole pakotettuja tiettyyn työhön, mutta valtaosalle, joka ei ole asemassa työllistääkseen tai elättääkseen itsensä, vaihtoehto on nääntyminen. Jopa ne työläiset, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita pärjätäkseen mukavasti palkallaan, työllistetään yksinomaan heidän työvoimansa/panoksensa vuoksi, yhdessä muiden työtätekevien kanssa, tekemään viime kädessä voittoa kapitalisteille. Palkka maksetaan työvoimasta. ”Työnantaja” on todellisuudessa ”työnostaja”. Tätä työvoimaa hän väärinkäyttää sumeilematta. Kapitalisti ostaa sen kuin minkä tahansa tuotantoa edistävän välineen. Työntekijä on vasaran varsi, ja hänen työvoimansa vasaran pää. Huoletta työntekijällä naputellaan tulosta murtumispisteeseen saakka. Tehdystä työstä ja siitä tulevasta voitosta ei työntekijä pääse osingoille. Hänhän sai jo ”korvauksen”, palkanmaksun työvoimastaan. Joten ”työpaikkojen luominen” on tuskin hyväntekeväisyyteen liittyvä teko, kuten yleisesti halutaan uskotella. Tämä on perussyy, miksi kapitalistien omaisuus ja raha ei ole ”heidän”. Sen loivat alun perin työläiset. Omistussuhteet ja taloudellinen demokratia Kapitalistinen luokka tekee voittoa koska se omistaa ja kontrolloi mitä Karl Marx kutsuu tuotantovälineiksi –tehtaista, toimistoista ja kaupoista koneisiin ja teknologiaan, maasta raaka-aineisiin. Yksityisomistuksen järjestelmä on pienen vähemmistön laillistettu keino varmistaa, että he kontrolloivat mitä tuotantovälineillä tuotetaan. Enemmistö, joka tekee työt, ei saa osallistumislupaa heitä koskeviin päätöksiin. Kapitalistien keskinäinen kilpailu johtaa yhä useammin siihen, että tuotantovälineet keskittyvät yhä enemmän yhä harvempien käsiin. ”Tavalliset” yrittäjät kilpailutetaan nopeasti ulos. Oikeisto ei heille tukeaan anna. Ylikansalliset yhtiöt käyttävät taloudellista voimaansa myös taivuttaakseen hallituksia oman tahtonsa jatkeeksi, ja varmistaakseen itselleen mieluisat lainsäädännöt — he harjoittavat paljon enemmän poliittista voimankäyttöä kuin työtätekevät, halveksien demokraattista periaatetta, ”yksi henkilö, yksi ääni”. Meille kerrotaan tämän olevan enemmän kuin reilua — että itse asiassa työtätekevien tulisi olla kiitollisia siitä, että kapitalisti luo heille työpaikkoja. Mikä on syy siihen, että emme voi verottaa näitä parasiitteja — tämähän estäisi heitä luomasta työpaikkoja tai tekemästä investointeja, joilla luodaan kaikkia osapuolia hyödyntävää uutta teknologiaa. Jälleen, kapitalistit luovat työpaikkoja vain silloin kun he itse kykenevät siitä saamaan voittoa. He ovat nopeita tuhoamaan ja siirtämään työpaikkoja, jättäen entiset työntekijänsä kompuroimaan työtaistelun raunioille. Ja vain jotta ”isoherra” voisi maksaa pienintä mahdollista palkkaa täten tehden isompaa voittoa. Vaihtoehtona kansanvalta? Hallitukset jotka kohtaavat painetta alhaalta päin, kykenevät ’luomaan’ työpaikkoja, kuten 1930-luvun suuren laman aikaan nähtiin. Samoin on hyvä muistaa, että kansalliset ohjelmat ja säätiöt, eivät yksityiset sektorit, ovat vastuussa useista tärkeistä 1900-luvun teknologisista saavutuksista; poliorokote,mikroprosessori ja Internet, muutamia mainitaksemme. Työntekijät yhteisönä ovat aivan yhtä hyvin kykeneviä kuin kapitalistitkin tekemään päätöksiä yhteiskunnan ja talouden suhteen, mutta heidän käskynalainen asemansa estää tämän. Sosialistinen yhteiskunta ratkaisisi tämän ristiriidan. Työntekijät suunnittelisivat ja kontrolloisivat demokraattisesti tuotantoa, tarjoten jokaiselle merkityksellistä työtä sen mukaan, mikä on tarpeen tarpeiden kohtaamiseksi. Lopuksi Tuotantovälineiden yksityisomistus –kapitalistisen yhteiskunnan kulmakivi — on todellinen syy siihen, miksi meillä ei ole tarpeeksi työpaikkoja. Kapitalisti ylityöllistää osan väestöstä jättäen loput krooniseen työttömyyteen jatkuvaksi pelotteeksi niille ”onnellisille”, joilla vielä on työtä. Kun työtätekevät, työttömät ja yrittäjät yhdistyneenä voimana iskevät suuremman kakkupalan kimppuun — olkoon se sitten suurempi palkka tai korkeammat verot rikkaille sosiaalisten ja työllistämishankkeiden kustantamiseksi — he havainnollistavat sen, että heidän työpanoksensa ylläpitää taloutta. Ja silloin he kulkevat ensiaskeliaan kohti toisenlaista yhteiskuntaa.

Kolme toivetta: koulutus, työ ja julkinen sektori

Työttömyys koskettaa edelleen yhä laajempaa väestöä, ei yksin alempaa sosiaaliluokkaa. Yliopisto -tai opistotason koulutuksen saaneet vanhemmat eivät voi tuudittautua lastensa aineellisen elämän varmuuteen. He eivät voi olla varmoja, että edes ahkeran opiskelun kautta heidän lastensa työnsaanti olisi turvattu. Tästä turhauttavasta tilanteesta nykyihmisillä on omakohtainen kokemus. Kaikesta huolimatta on silti muistutettava, että koulutus antaa välineet työnsaantiin ja ihmisenä selviytymiseen yhteiskunnassa yleensä. Valistuneen sosiaalipolitiikan tulee korostaa, että työelämässä selviytyminen on vain osa ihmisen kohtaamia tulevaisuuden haasteita. – Koulutus on pääoma, jolla sinänsä on itseisarvoa, kommentoi aikanaan kauppa -ja teollisuusministeri Pirkko Työläjärvi. Yhden asian oppiminen edesauttaa toisenkin oppimista. Toisinaan hyvässä asemassa olevien kansalaisten kuulee vastustavan julkisen sektorin kehittämistä ja laajentamista. Erityisesti heidän odottaisi olevan korkeamman veroasteen kannattajia, sillä juuri nimenomaan heidänhän lapsilleen, tulevaisuuden lääkäreille ja insinööreille, olisi tuolloin turvattu työpaikka. Yksityinen sektori ei kasvavaa koulutettujen määrää kykene yksin työllistämään. Yhteenvetona voimme todeta, että koulutuksesta leikkaaminen ja julkisen sektorin vastustaminen ovat tietämättömyyden, ahneuden ja asennevamman vastarintaa edistystä ja hyvinvointia vastaan. Julkisen sektorin suojeleminen ja kehittäminen ovat jokaisen kansalaisen etu.

Pakkotyö Suomessa

Suomi käyttää pakkotyötä velvoittaessaan ihmisiä etujen leikkausten uhalla. Työnhakusuunnitelmasta tai työehdoiltaan kohtuuttomasta työstä ei saa kieltäytyä. Pakkoyhteistyö on tuttua fasistisista järjestelmistä. Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen (kyllä, Suomi on allekirj. sen) 4. artikkeli kieltää yksiselitteisesti kyseisen kaltaisen pakkotyön. Ja tilanne on 1990-luvun jälkeen ainoastaan pahentunut. Syksystä 2001 toimenpiteitä kiristettiin vielä lisää. Olemmeko todellakin natzi-Suomi? Pakkotyökielto on kääntynyt päälaelleen, jolloin työttömien pakkotyöhön suuntautuneista toimenpiteistä on tehty osa normaalia elämää ja yhteiskunnan ylläpitävä voima, jonka vastustajia syyllistetään ja riistetään entistä ankarammin. Erityisesti alle 25-vuotiaita syytetään ”kansalaisvelvoitteidensa” rikkomisesta. Pakolliset määräaikaishaastattelut ja julkeat keskustelunavaukset oikeiston taholta sosiaaliturvan ehdollistamisesta ovat nykyistä Suomen arkea. Ensin aloitettiin työttömien pakkokoulutukset 1997, ja vuoden 2001 syksystä alkaen pakkotyöt. Pakkotyöllä on nätti nimikin. Sitä kutsutaan ”kuntoutukseksi”. Motivaation, ja yhteiskuntajärjestelmän, ylläpitämiseksi lienee seuraava askel luoda työleirejä tuotantosektoreiksi. Itsepäiset Suomalaiset saisivat kaipaamaansa työtä, ilman työnantajalle koituvia taloudellisia liikarasituksia. Uusliberalismin utopia merkitsee pääoman omistajien toimintavapautta ilman yhteiskunnallisia rajoituksia ja velvoitteita. Ehto, joka toteuttaisi tämän fantasian täydellä mitalla todellisuudeksi, vaatisi väkivaltaan perustuvan diktatuurin julistamista. Tätä ennen työtätekevien joukko täytyisi saada antautumaan täydellisesti, ilman ehtoja. Tahti tähän suuntaan on kova. Jos kapitalistinen palkkatyö on menneisyyttä, on vain yksi vaihtoehto jäljellä: siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan. Taantumuksellinen politiikka, jolla sivistynyt yhteiskunta johdatetaan barbaariseen yhteiskuntaan, on pysäytettävä. Helsingissä 1999-2000 työttömät tekivät valituksen Oikeuskanslerille työttömien kohtelusta ja tekivät huomautuksia palvelulakiin. Lyhyesti pätkä Oikeuskanslerin vastauksesta: ”Koska kirjoituksessanne on ensisijaisesti kyse yhteiskuntapoliittisten kysymysten ratkaisemiseen liittyvästä lainsäädäntövallan käyttämisestä, eli Suomen eduskunnan toimivaltaan kuuluvasta kysymyksestä, en ole toimivaltainen ryhtymään asiassa toimenpiteisiin. Tämän vuoksi kirjoituksenne ei anna puoleltani aihetta enempään. Kirjoituksenne liite palautetaan ohessa. Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen; esittelijä Mikko Sarja” Toisin sanoen, asia tulisi tuoda uudelleen julki, ja viedä eduskuntaan puitavaksi. Eduskunnan säätämä laki, huolimatta sen rikollisesta luonteesta, ei kuulu oikeuskanslerin valvonnan alaisuuteen. Toistaiseksi ihmisoikeudet eivät koske työttömiä. Jälleen tarvittaisiin kansalaisaktiivisuutta ja kansanliikettä. On jälleen aika nousta barrikadeille. Punalippu ylös!

Yrjö Sirola – Sosialistinen Humanisti

Sosialistinen humanisti kuvaa Suomalaisen kulttuurimiehen elämää, ja saattaisi soveltua nykyisen punavihreän vasemmiston lukupiirien keskustelun kohteeksi. Kirjoittaja Erkki Salomaa valittiin kirjan julkaisuvuonna (1966) Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaksi. Salomaa vaihtoi ay-uran sivistyksellisiin toimiin tullessaan 1960 valituksi Sirola-opiston rehtoriksi. ”Salomaa luennoi Sirolassa ahkerasti ja harjoitti tutkimustyötä. Salomaan kirjallinen tuotanto oli laajaa. Hän aloitti ammattiyhdistysaiheisilla opuksilla siirtyen Sirola-vuosina myös suomalaisen työväenliikkeen historian pariin.” (wikipedia) Pätevä mies siis kirjoittamaan aiheesta. Selatkaamme hieman tätä opusta. Sisältö: I. Suku, lapsuus, kouluvuodet II. Nuoruuden yliopisto III. Elämäntehtävä – Työväenliike IV. Ensimmäinen vallankumouksen kausi V. Ensimmäinen puoluesihteeri VI. Työmies ja eduskunta VII. Atlantin takana VIII. Maailmansodan varjossa IX. Kun jääpalatsi sortui X. Työväenvallankumous 1918 XI. Uusi työpäivä XII. Elämän viimeinen kymmenluku Kuten havaitsemme, aiheita on liiaksi käsiteltäväksi (enkä edes maininnut lukuisia väliotsikoita), mutta selostan pintapuolisen näkemykseni kirjasta. Yrjö Elias Sirolasta (vuoteen 1896 Siren, 8. marraskuuta 1876 – 18. marraskuuta 1936) on netissä heikosti saatavilla tietoa, joten tälläisen kirjallisen aarteen ulkonäkö ansaitsee tulla mainituksi; Kirjan kannet ovat punaiset ja puuta. Sidottu painos on Kansankulttuuri Oy:n painama vuodelta 1966. Kuvia on tasaisesti, useita ja hyvän laatuisina. Sivuja kirjassa on 385. Jos kirjassa on ollut kansipaperit, ne eivät ole säilyneet. Lapsuus on muistoista punottu Yrjö Sirolan perhetausta oli vanhoillisen, joskin käytännöllisyyden ja tiedostamattoman sosialistisen ajattelun kyllästämä ”hengellinen” koti. Hänen isänsä, Karl Gustaf, oli kahdeksan vuotias perheensä kohdatessa sosiaalisen arvonalennuksen talonisännästä torppariksi. Yrjö Sirolan isoisä, Elias Siren oli toimelias ja pystyvä maanviljelijä, mutta liian hyväntahtoinen ja kykenemätön hoitamaan talouttaan. Nämä ominaisuudet seurasivat myöhemmin myös Yrjön elämässä. Nälkävuosien jälkeinen äkkiköyhyys ei kuitenkaan haitannut kahdeksanpäisen sisarussarjan nuorimmaista merkittävästi. Perheen köyhtyminen loi suotuisan maaperän uskonnolliselle herätykselle, kiihkouskovaisten evankelisten liikkeiden levitessä tuolloin paikkakunnalla. Maljojen kilistely arveluttavassa seurassa vaihtui pastorin virkaan ja hurskaaseen avioliittoon. Suomen Geneve, Viipuri, esitti tärkeää osaa Yrjön elämässä. Hänen vanhempiensa taustoja sekä lapsuutta kuvataan värikkäästi, ja on havaittavissa kuinka paljon taustatyötä kirjoittaja on tehnyt tuodessaan esiin pieniä yksityiskohtia ja Sirolan tuttavien, ystävien ja perheenjäsenten muisteluja. Nuoruus, tuo julkea tuulahdus Nuoruuden opiskelut Viipurin klassillisessa lyseossa kertovat Yrjön varhaisista maailmankatsomuksellisista vaikutteista. Kun kotona vaikutti liberaali pappi-isä, saattoi nuoresta Yrjöstä tuntua epämukavalta että hämmentävältä, kun koulun uskonnon opettaja teki parhaansa pilkatakseen Darwinismia ja kehitysoppia. Kirjallisuus Yrjöä kiehtoi jo tuolloin, ja Kivi, Runeberg ja Topelius, sekä myöhemmin heti tuoreeltaan ilmestyneet Juhani Aho ja Arvid Järnefelt kuluivat koululaisen käsissä. Lukioaikana uudet, vapaamieliset aatteet kantautuivat myös Yrjön tietoisuuteen. Nuorsuomalaisuus kiehtoi koulupoikia. Valtiollinen itsenäisyys, perustuslakien loukkaamattomuus ja Mies ja ääni-periaate olivat muunmuassa nousevia trendejä. Kun maailmanmainetta saavuttaneet tiedemiehet kumosivat luomistarun, ja Darwinin pääteoksen saatavuus kasvoi, 1800-luvun yhteiskunnassa alkoi kiehua. Kirkonvastainen materialistinen maailmankatsomus nähtiin mullistavan rohkeana ja monin verroin kumouksellisempana kuin sosialismi ja kommunismi. Lisäksi suuri vaikutus Yrjön elämään löytyi hänen kotoaan, rukoushuoneen ullakolta. Minna Canthin toimittamissa Vapaiden Aatteiden lehdissä julistettiin annettavan kansalle tietoja, joita ”vanhoillaan olijat tahtoisivat pitää siltä salassa”. Väkevänä elämyksenä Yrjö Sirola kertoo olleen Tolstoin ’Herääminen’. Tolstoilaisuuteen intohimoisesti suhtautuminen aiheutti etenevässä määrin isän ja pojan teiden erkaantumista. Isän pyrkiessä torjumaan Tolstoilaisuuden oppeja, tämä osoitti hänen yhä kuuluvan vanhoillisen pappissäädyn henkiseen köyhyyteen. Yrjö Sirolalle Tolstoi kuului edistyksellisen kirjallisuuden ensimmäisiin julistajiin, joka johdatti oppilaansa punnitsemaan itsensä edessä elämää ja ihmisiä. Anna Karenina ja Sota ja Rauha kuuluivat hänen mielikirjoihinsa läpi elämän. Elämää ja sosialismia Valtaosa kirjasta kertoo Sirolan osasta vaativissa oloissa 1917-1918. Amerikan matkoilla avartunut mieli ja kielitaito toivat paljon vastuuta. Poliittisen toiminnan ohessa hän toimi useissa lehdissä joko päätoimittajana tai avustavana freelancerina. Salomaan mukaan ”kulttuuriministeri” Sirola oli vallankumoukseen mennessä tullut tunnetuimmaksi kasvoksi sosialidemokraattien puolueesta. ”Sosialidemokraattien kanta sellaisena kuin se on selvimmin Karl Kautskyn kirjoituksissa esiitynyt, oli kantanani kaksitoista vuotta”, sanoi O. W. Kuusinen tilittäessään vuoden 1918 syksyllä suhdettaan menneeseen. Leninin teosten lukeminen olisi voinut herättää puolueen johdon ajattelemaan selkeämmin, mutta kirjaset eivät olleet levinneet Suomeen, eikä Venäjän kielen osaaminen ollut edes kaikkien intellektuellien hallinnassa. Tätä myös Sirola muistiinpanoissaan tuskaili: ”Miksi en ole perehtynyt Venäjän asioihin?”, jatkaen: ”Kirottua! En ole edes hankkinut välttämätöntä kielitaitoa.” Perehtyminen myöhemmin Leninin kirjoituksiin mm. porvarillisesta demokratiasta ja proletaarin (tietoisimman ja järjestäytyneimmän työntekijäin) diktatuurista, toivat uuden raikkaan tuulahduksen Sirolan luokkatietoisuudessaan haparoivaan mieleen. Pahoitellen hän suri, etteivät nämä teokset ajoissa olleet ohjaamassa sosialidemokraatteja. Sirola saa arvoisensa läpikatsauksen elämästään ja urastaan. Vuosissa on hieman poukkoiltu halutessa esittää jotakin asiaa toisesta näkökannasta. Erityisen kiusallista on Sirolan kirjoitusten lähes totaalinen vajavaisuus. Toisaalta täytyihän Kuusisenkin lehtimiehen tuotanto julkaista erillisessä kirjassa, joka ilmestyi muistaakseni 1981. Sirola oli huono keskittymään yhteen projektiin kerrallaan ja aiotut muistelmatkin jäivät noin 40-sivuiseksi hajatelmaksi. Kirjaa kannattaa metsästää nettikaupoista ja/tai kirpputoreilta. Kuvaus kulttuurin ja sivistyksen ruumiillistumasta, jos sallimme keveän liioittelun, on yhtäaikaisesti kiehtovaa että opettavaa. Salomaa on onnistunut herättämään lukijansa. Sopiva määrä pohdittavaa yhdistyy historiallisen ajanjakson tarinointiin. Suositeltavaa selattavaa todellakin. Vaatimattomat jälkisanat Sirolan tuhkauurna päätyi lopulta Suomeen, jossa ennen hautaan laskemista uurna oli Helsingin Kultturitalon aulassa nuorisoliittolaisten ja pioneerien kunniavartion ympäröimä. Muistotilaisuus vietettiin Malmin hautausmaalla. Yrjö Sirolan kulttuurillista merkitystä Suomen työväenluokalle osoittaa entisten poliittisten vankien koskettava teko perustaa keväällä 1945 Yrjö Sirolan Säätiö. Peruspääoma koottiin heidän valtiolta saamistaan korvauksista. Säätiö jatkaa edelleen kulttuuri-ja sivistyön tukemista huolimatta että v. -46 perustettu kansankorkeakoulu, Sirola-Opisto suljettiin 1994. Marraskuussa 1961 paljastettiin Tapio Tapiovaaran suunnittelema hautamuistomerkki. Graniittipaateen hakattu lippu kertoo yksinkertaista tarinaansa maamme työväenliikkeen johtohahmosta, yhdestä merkittävimmistä SKP:n perustajista, kulttuuri-ihmisestä ja humanistista. Hänen elämäntyönsä elää kansamme sivistystyössä.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Pelaa Ranskalaista


Aktiivisimmat shakinharrastus vuoteni osuivat kohtiin 1998-2004. Paikallisessa kerhossamme me nuoret keräsimme vaikutteita vapautuneesta gambiitti-ilmapiiristä kuin myös ulkomaailman suurmestarien kamppailusta FIDE-mestaruudesta. Sisilialainen oli ja on yhä kerhomme kantava ase ja sitä myös kaverini pelasivat. Siispä yritin minäkin. Jos olisin törmännyt esimerkiksi loistavaan kirjaan Play The Sveshnikov, olisin saattanut jäädä sille tielle. Omistauduin hetkeksi lohikäärmeelle kunnes tuli päivä, jolloin näin Khalifmanin pelejä Iltasanomissa. Hän pelasi Ranskalaista Puolustusta. Vuosia meni, hankin toisen painoksen Play the French'istä (eka saapui ennen aikaani).
Ihastus oli välitön. Kirjaa saattoi selata mitä helpoimmin ja kaikki tarjoiltiin kuin opettaja luokassa oppilaalleen tämän läksyt; tutki nämä, pelaa tuota, tuota, tai tuota, mikä sinusta tuntuu hyvälle. Selkeän formaatin ansiosta saatoin aloittaa avauksen testauksen käytännössä heti. Kirjaan oli mukava lyijykynällä kirjoittaa peli-päivityksiä uusista turnauksista ja ympyröidä tärkeiksi havannoimiaan asioita.
Ja sitten 2004 saapui uusin painos, jonka itse hankin pari vuotta myöhemmin emmittyäni josko mitään tarpeeksi oleellista siitä löytäisin vanhaan verrattuna. Huojennuksekseni kirjaan oli päätetty viimehetkellä lisätä osa Winawer 6...Dc7:tä, rakkaimmasta suosikistani. Watson kertoo että muunnelman suosio sai hänet muuttamaan mielensä ja että hänen ystävänsä, joka on erikoistunut siirtoon 6...Dc7, hoitaisi suurimman osan työstä hänen antaessaan vain pari lisäystä sitä tarvittaessa.
En ryhdy käymään tässä läpi analyysein mitä kirjassa keskustellaan (siihen olen aivan liian plagiointi-herkkä heikkoudessani ja se veisi palstatilaa) vaan kerron lyhyesti oman mielikuvani indexistä ja kokemukseni turnaustasolla.

Ensimmäisenä saapuu eteemme Etenemis' Muunnelma railakkain lähetti d7:oin ja daami b6:sin. Molemmat ovat saaneet intensiivisen käsittelyn, tämän voin luvata verrattuani analyyseja useiden auktoriteettien teksteihin ja omakohtaiseen suoranaiseen pakkomielteeseeni vedoten (liittyen Etenemis' Muunnelmaan).
Kohdatessani nykyisinkin ranskalaisen, käytän tätä ilmeisen tuntuista siirtoa e5 valkeilla. Tuntuma suljettuihin asemiin on sallinut lempeitä tuloksia. Mustilla vasta hiljattain olen kokeillut 5...Ld7:ää, ja olen Watsoniin ollut varsin tyytyväinen. 5...Dc7 on silti pääaseeni ja olen turnauksissa kokenut saaneeni Watsonin ansiosta hyvät asemat. Hänen kykynsä löytää diagrammille kriittinen, opettavainen kohtansa on äärimmäisen tärkeä aloittelevalle avaus-tutkijalle.

Kuningasintialainen oli vanha teinisuosikkini nähdyn Fischer-pelin perusteella. Kirja tarjoaa tästä lyhyesti 'tasoitukset' ja jatkaa eteenpäin
Vaihtomuunnelmaan. Ensikertalaisille avauskirjojen maailmassa saattaa yllättää se intensiteetti, millä Watson käy läpi tätä muunnelmaa. Dynaamiset vaihtoehdot piilevät vaarattomimpienkin jatkojen kaislikossa, ja itse muistan pari makoisaa 'rangaistusvoittoa' siitä omahyväisestä lepsukkuudesta, joita luottavaiset vastustajani kokivat tasapelin haaveunessa.

Myös Tarrach saa ihastuttavan osan kirjasta ja sai jopa minut rohkaistumaan tämän 'ranskiksen kumoajan' päämuunnelmiin. Sekä 3...c5 että 3...Le7 tekevät hallaa valkean asemalle. Itse koin edellisen painoksen Ratsu f6:n liian räikeäksi, samoin kuin c5:n, joten tässä käsiteltävä Le7 on tarjonnut mielenkiintoisia kokemuksia.
Winawer on kirjan tärkein osa ja sille omistetaan reippaasti vaihtoehto-todellisuuksia. Alternatives-osio on rikasta ja suositeltavaa selattavaa.
Klassinen on lisäys jota ei viimeksi nähty ja nyt saamme kokeiltavaksi kaksi muunnelmaa. Näistä nuorempana tapasin molemmilla väreillä 4.Lg5:n, yleensä aina hakeutuen keinolla millä hyvänsä Alekhinen huomaan.

'Odds and Ends' sallii meille lukijoille herkkuhetken joutavuuksien murskaamisessa. Mitäpä uutta tähän olisi voitu lisätä? Vain päämuunnelmat säilyttävät vaarallisuutensa, molemmmin puolin. Jos häviät näille, häviät omasta virheestäsi. :)

Ranskalainen on vaativa rakastajatar, sanotaan, ja olen huomannut että jos en ole tyhmyyttäni tai rohkeuden puutteestani pelannut turnauksessa ranskalaista, olen saanut kärsiä. Vastapeliä odotellen tai asemaa reteästi räjäytellen, kaikki on mahdollista raskalaisen suhteen. Siispä suositan tätä kirjaa ensimmäiseksi tästä aiheesta, et tule pettymään. Seloillle noin 1550-1800.